— Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan toista.
Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.
— Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat, jatkoi noita.
— Mitä sinä vielä näet?
— En mitään — oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses — nyt näen!
— No mitä?
— On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä ajan takaa… Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin, hu-hur-hur-… Varo sinä pientä ritaria!
— Entä ruhtinatar?
— Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.
Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.