— Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät. Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!
— Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra Wolodyjowski surullisesta, — mutta mieluummin olisin suonut, että onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.
— Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.
— Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois kauheasta kuilusta — entä sitten minusta!
— Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra
Wolodyjowski.
Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.
Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.
— Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.
— Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi
Wolodyjowski.
— Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.