Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.
NELJÄS LUKU.
— Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen, sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan Skrzetuskin kortteerissa. — Selvän ihmeen, sanon minä, sillä sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi Krywonosin joukossa — johtakoot hänet pirut hiiteen! — ja varmaan hän oli mukana Barin valloituksessa.
— Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra Wolodyjowski.
— Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet jonnekin.
— Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin inhoittaviin käsiin.
— Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.
— Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.
— Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.
Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan: