— Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, — sääli on lähteä pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä lepyttääkseni sinut?
— Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.
— No niin, sanoi kasakka, — ehkäpä kerran vielä on mielesi paha siitä, että olit minulle niin julma.
Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.
— Jospa sinä…
— No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. — Tällä hetkellä minä en voi, en mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä pelkään puolestasi. Mutta kun palaan… Minähän olen sinun läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä, en tiedä…
— Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua, mene Jumalan nimeen.
Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.
Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:
Kunnia ja maine kasakoitten maassa seuraa urhon töitä vuosisatain taakse.