Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään, mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi, sitä rakkaampi…
Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.
Bohun rohkaisi mielensä.
— Ruhtinatar, sanoi hän, — nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.
— Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?
— Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.
Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi, mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.
— No niin, minä tiedän, sanoi hän, — että sinä olet minulle suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee, niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo, ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun vallassani.
— Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella kuin äskenkin. — Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette itseänne minun läheisyydessäni.
— Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.