— Sinä siis todella lähdet?
— Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut Barissa Chmielin kirjeestä.
Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.
— Lähde siis, sanoi noita. — Sinä olet onnellinen, sinusta tulee hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi, näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.
— Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.
— Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.
— Enhän minä ole huonompikaan.
Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti keittämään ruokaa.
Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan, kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä, ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä, tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen. Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen. Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän tuntee rohkeutta lähestyä häntä.
Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito — kunpa hän edes katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.