— Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra Zagloba, — mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että hänelle.
— Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman — mikä ei ole todennäköistä —, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle eikä itsellemme.
— Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa, silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona. Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin. Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?
— Tulee.
Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.
Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä täällä hopeinen haiven.
Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan, näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.
— Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, — sillä Jumala on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta, temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä, hänen vankeudestaan.
— Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.
— Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.