— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.
Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz, vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.
— Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:
— Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa tiedonannossani.
Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa. Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.
— Oikeus mitataan teille, sanoi hän.
Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi ylpeästi tuvasta.
— Zelenski, sanoi ruhtinas, — anna tämä kirje herra Skrzetuskille.
Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.
— Lue, sanoi hän.