— Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, — jospa olisinkin ljahi!
Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen kyntensä.
— Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.
— Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. — Jospa ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.
— Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, — hänhän on sinulla.
— Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. — Ja jos hän surmaa itsensä — niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi, revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota, maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen luonansa… Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen, ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen, kuuletko!
— Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.
— Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.
— Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.
— Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon.
Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.