— Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene auttamaan minua.
— Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa. Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten…
Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka pimeässä kiiluivat.
— Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.
— Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen, tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.
Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon kuoppiin.
— Narttu, sanoi kasakka.
Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.
— Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee jokeen. Eihän häntä voi vartioida.
— Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita tyttöä kasakan tapaan.