— Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen luonansa, ljahi on hänen luonansa.
— En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä. Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan. Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen…
Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten korskumista.
Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.
— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.
— Mikä on hätänä?
— Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.
— Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu…
— No mitä?
— Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.