— Nukkuuko hän? kysyi hän.
— Nukkuu, vastasi vanha kasakka. — Makeasti kuin lapsi.
— Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.
— Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä, — ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, tuon sydänkäpyseni!
— Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.
Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille. Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet. Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen, hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.
Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät toiset ulvovat äänet.
— Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.
— Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.
— Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut, paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.