— Tiedätkö mitä on tapahtunut?
— En.
— Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet
Ploskirowissa.
— Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.
— Nyt. Etkö jo lennä satulasta?
Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi Horpynan.
— No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.
— Hyvä herra, vastasi poika, — jos herra Regowski on päästänyt hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.
Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä tuolle pojalle.
Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin puolin jokea.