— Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.
— Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.
He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi. Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:
— Hyvät herrat, sanoi hän, — vannokaa minulle, etten joudu elävänä heidän käsiinsä.
— Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, — niin kauan kuin minä elän.
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.
— Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. — Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien läpi.
Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.
He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.
— Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, — näettekö?