— Pensaita ja viidakkoa… kauas.
— Mutta viidakkopa liikkuu.
— Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät huomanneet.
Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.
— He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. — Koirat… konnat… pirut… sudet… lurjukset!
Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.
— Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.
— Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.
Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy, jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin, että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä hellitä.
— Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.