— Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.
Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen mahtinsa eivät enää voi välttää.
TOINEN LUKU
Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista, Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa, lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo ennestään olivat majailleet Zbarazissa.
Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan, niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin Pilawcen luona.
Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti. Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.
Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin. "Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista, Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.
He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa, sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin, kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista, hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.
— Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän Skrzetuskille, — ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa. Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.
— Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi Skrzetuski, — enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin kauan kuin minua tarvitaan.