Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa, mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa, poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla. Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli. Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon kuin muidenkin.
Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä, linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi ennestään.
— Hän on suuri sotilas, huomautti hän, — sääli vain, että hän yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta hänestä odotettiin erinomaista.
— Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita, virkkoi Skrzetuski. — Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?
— Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, — Chmielnicki tahallaan on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan Burlaj.
— Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.
— Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. — Sellaiset ovat ajat. Kyllä
Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.
— Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi
Wolodyjowski.
— Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää. Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja. Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin, sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.
— Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, — kun ratsastimme leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.