— Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. — En väheksy urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä, mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja. Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella… Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu: sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä kunkin paikka on.
— Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.
— Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy hevosille antaa lastuja tai kiviä.
— Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.
— Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne! sen sanon vieläkin.
— Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.
— Minä tiedän sen, vastasi vanhus. — Katsokaappa tuonne leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä. Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään tulevan esteitä.
— Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs bernhardilaismunkki.
Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat, vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta, kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä, riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko sade-, ukkos- ja salamavarastonsa… Ainoastaan sotamiehet jäivät leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin, Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista. Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman vastustusta voinut vallata koko leirin.
Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli pakenevien pilvien pohjaa vastaan.