Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta. Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:
— Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!
Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"! lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja toivon välillä.
Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse, liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko oli tulossa.
Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!
Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan. Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki. He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden, huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee! Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki lyöty ja voitto saavutettu. — Sillävälin lähenivät ruhtinaan rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä. Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit, rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä. Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa, tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin, ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:
— Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä ensimäisenä vallan ja komennon.
Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä. Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa. Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas, joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki, jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin, saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti, piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi, että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:
— Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä totteleva sinun käskyjäsi.
— Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.