Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus nousi ja jatkoi matkaansa.
Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.
Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.
Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai valmistettiin ruokaa huomista varten.
— Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.
Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.
Toinen vartiosto oli liikkeellä.
Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra Longinus kulki taas eteenpäin.
Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää. Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.
Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.
Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi hiljainen ääni: