Silloin olisi kaikki hukassa.
Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä, ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.
Silloin olisi kaikki hukassa!… Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää…
Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.
Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja soitteli luuttumaista banduraansa.
— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet kasvonsa kysyjää kohti.
— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä siitä, että vapautuisi mietteistään.
— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.
— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo karkaatte minkä kerkiätte.