Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.
Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa, ja tämä antoi hänelle rohkeutta.
— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.
Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota pikaa viettää häät tai saada rukkaset.
— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!
Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot, mahdollisimman pian takaisin?
— Ehk'ei se olisi ritarillista?
Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta olen sotilas, ja sotatorvi soi!»
— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle, jota en tunne.»