KAHDEKSAS LUKU.
Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä. Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen. Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin linnoituksen… Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi? Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.
— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?
— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. — Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä väkivalloin vienyt.
Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa, mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka vihollisiakin.
Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!
— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu tuleva.
Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia, joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.
Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille korvaamattoman palveluksen.
— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!
Koetanpa onneani!