— Neiti pesköön nyt kätensä… Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.
Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan näkyvästi.
Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.
— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata kotiinne.
Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.
— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.
He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä kuumeinen kiilto.
— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.
Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta, eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.
— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar… Hm! Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä… Hänen tulisi olla minulle kiitollinen… Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!…