— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö, että hän elää?
Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.
— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, — varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.
— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi toinen etumaisista.
Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti veristä päätä kaksin käsin.
— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.
— Niin on… Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.
Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen laastareineen paikoilleen.
— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän sai…
Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen: