Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.
— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.
Hän yskähti ja jatkoi:
— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne jälkeen laudalaisten johdon käsiini?
— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun. Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun jälkeen tekivät laudalaiset samoin.
— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.
Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:
— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu samanniminen aatelissuku.