— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.
— Hölmö!
Sotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:
— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle rohkeutta.
Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut, ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan, vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden käden sydämelleen ja lausui:
— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen, mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.
— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta vaarasta… Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin tervetullut vieras.
— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön kuin te.
— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten teille…
— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä, milloin vain tarve vaatii.