— Eihän se mitään… isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.
Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli
herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.
Soturi myönsi:
— Te olette aina minun toimiani johtava!
— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.
Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.
— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten…
— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?
— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:
— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun… ja tätikin voi tulla…
Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa silmiin.
— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.