— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!
— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?
Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa
kestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä
Ukrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.
— Me emme myöskään keksineet mitään.
— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen jo ikävöinyt taistelutanterille.
— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.
— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty riippumaan minusta.
— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa kaikki valmiina puolustukseen.
— Vai Birźeen?
— Niin.
— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa. Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi kuristaa heidät yhdellä kädellä.