— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään… On niitä sinullakin. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.
— Oletko valmis heinäkuussa?
— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.
Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.
Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän. Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja ja Domaszewiczeja.
Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja. Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena. Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.
YHDEKSÄS LUKU.
Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas, niin oli hänen kätensä kevyt.
Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti, mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä hänelle sanoen:
— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.
— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.