— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli käydä.
— Mitenkä jaksatte nyt?
— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä sitä ihmettelen.
Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:
— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun milloin haluatte.
— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa…
— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt, kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut miekkailutaitonne?
— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen. Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon, ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.
— Onko mahdollista, että oli sellaisia?
— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.