— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat? Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi surmattu.
— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon oven kautta… Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä, raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja, sillä me kidumme kovasti…» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä… Messuja olen kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää, että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä?!
— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.
— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.
— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut… Totta kyllä, minä olen rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut uskollisempi minua.
— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin toista, — arveli Kmicic.
— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun, ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas, mitä hän teki?
— Mistäpä minä sen arvaisin?