— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan. Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!
Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:
— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon. Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten olitte vähällä päästä neidistännekin.
— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä hänelle on tapahtunut?
— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä vaimokseen.
Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:
— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!
— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.
— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?…
— Minä juuri.