— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!… Entä hän?… Kautta Jumalan, kertokaa kaikki!… Suostuiko hän?
— Kielsi vähääkään arvelematta.
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti
Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:
— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.
— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään. Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut sitten vaikka itse paholainen!
— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?
— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.
— Siksi, että rakastaa teitä.
Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.
- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua?