— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen tavannut jalompaa miestä kuin te!… Jos te minun tähteni olette saanut rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä syvemmälle… Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin haudasta ylös!
— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette ollut sitä tehnyt!
— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!
— No niin… Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi, sillä isänmaa on sen sydämellä… Te voitte vielä hyvittää rikoksenne, voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko… Ja sitten tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan palkinnoksi.
— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä, kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo saappaani!… Ei kuulu ketään!… Yksin olen!… Mutta lyököön salama minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!
Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:
— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.
Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.
Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten matkansa Wodoktyyn.
»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin häpeästään… Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen, että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun itseäni tarjosin…»