— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan oikeuteen… Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus tuomitsee varmasti syylliseksi.
— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille käskykirjeitään.
— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?
— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas kirjoittaa minulle.
Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen, huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:
— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai enkö.
Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.
— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.
— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.
Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo ripsissä.