— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?
— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.
Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.
— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!…
KYMMENES LUKU.
Tavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien talvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja vihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin paremman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna 1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille tuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina etelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa, eivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni ja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia merkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla kiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka ukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota lumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät kummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja putoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia täpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn sydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä moiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien sydämet.
Uusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu tiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään ei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä kuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta valtiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle Varsovaan toukokuun 19 päiväksi.
Yhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky saattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja Naruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin, mutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi asettanut sitä.
— Se lähetystö haisee sodalle, — kirjoitti Janusz Radziwill.
— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten lähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl, on tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole saanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin huomatuita senaattoreja.
Rauhallisemmat asukkaat eivät kuitenkaan vielä uskoneet sodan mahdollisuutta.