— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä voimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen ja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa vielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona saamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran itse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa. Ruotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa mainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan voittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain heikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä sodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan takaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.
Tähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa oli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen suojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei vaaraa olisi ollut.
Näin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus painosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä, kun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje kutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja ruotsalaisten hyökkäystä vastaan.
Epävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja kaikkien maakuntien.
Tämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin avustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta ja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli muuttunut tuliseksi renkaaksi.
Maa oli kuin piiritetty leiri.
Mutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski, oli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti vihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi lahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta. Ei puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai kuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan isänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut eriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa isänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja laiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.
Suur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei säästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän jalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet leileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi valtiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.
Kolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit odottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat valleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö odotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.
Ensimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin vojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut palvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän hänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari Stanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka oli vallitustöissä.