— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt ratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.
— Mitkä miehet? — kysyi herra Skrzetuski vuorostaan.
— Nostoväki Kaliszista.
Puoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin tummille kasvoille.
— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on lampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin kauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain pesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät pakene.
— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?
— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä… Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä.
Kunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.
— Mitä te puhutte?
— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti ratsumestari.
Vojevodan kasvot sävähtivät punaisiksi.