— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.
— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän itkee… Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»
— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.
— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw, olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska matkalle on valmistauduttava.
He läksivät.
Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti, sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin; kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.
Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.
Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina. Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin, missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.
Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika, joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa. Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui metsästämään.
Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään. Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran vuodessa tekemään tilin toimistaan.