— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, — mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa. Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat… ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa, jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä puutetta…
Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä itseään jäämään.
Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen lippukuntansa kanssa Ukrainassa.
Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.
— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! — sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!
— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat suoraa päätä painaa kuninkaan luo… Mutta minä sanoin, että miks'emme verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi ruotsalainen.
— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.
— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.