— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba, — sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa, niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat: »terveydeksi!»
— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa. Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena kukaan ei enää epäillyt… Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme, vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista…
— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi
Jan.
— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen johdollaan taistellut?
— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?
— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa… Tosin hän on äskettäin joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä kahdeksaakymmentätuhatta vastaan… Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta heidän kanssaan voiton kunniaa… Jumala ties, miten asian laita on… Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt… Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan lähtee Liivinmaalle.
— Miksi niin otaksut?
— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.
— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet, sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin latina.
— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, — sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.