Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan tukkaansa.
— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut hänelle Liettuan hetmanin sauvaa… Kaikki tämä on totta, samoinkuin sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa, että pitää kerettiläiskokouksia… Mutta otan valalleni, että hän ennen vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät… Me tulemme sotimaan niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.
— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa… Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja luulevat heti olevansa viisaita… Muita moittivat, mutta kun sapeliin on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei sotilasluonto voiton.
— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on riittävästi, mikä on tärkeintä.
— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.
— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma, että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen. Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista Ujscien luona.
— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.
— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.
— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.
— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra
Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.