Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon laskua he olivat jo Krakinowissa.
Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin, mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.
— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.
— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, — sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.
— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa ollut enää hampaita.
— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa, veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?… Muistatko kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi, sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit tusinoittain ostaa markkinoilta.
— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin siihen tulla!… Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on matkustanut… Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken… Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun…
— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.
— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi, minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat! — Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä… Se kävi niin sydämelleni, etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.
Zagloba alkoi nauraa.