— Entä kauanko minun täytyy odottaa?
— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.
— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!
— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.
— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania… Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.
— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.
— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!
Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?
— Kyllä minä laitan oppaan…
— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat… Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan… Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä… Jo on aika lähteä!
Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.