— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?
— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?
— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!
Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.
— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!
Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!
— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.
— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin… Hyvää yötä!
— Jumalan haltuun!
Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.
Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.