— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?
— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.
— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko… Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin aatelisneitoseen!
Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia sotilaita.
— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!…
Rummut alkoivat päristä.
— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.
Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa, joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata, ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä, ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt, mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.
— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.
— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.