— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos… Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä pelkkiin lupauksiin.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa… Vihollinen on astunut isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio… Sentähden olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti… En tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!… Herra Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat… Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen. Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä, katosi kokonaan.
— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw
Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.
— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?… Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä… Michal, sinun kävi hyvin!… Näkyypä olevan niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.
— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.
— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi keksiä.
— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.
He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.
— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento…
— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski. — Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon arkkidiakoni.