— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että Zagloba on jo ikämies.
— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin latinasta.
Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi Zaglobaa.
— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?
— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.
— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan kiittämättömyydellä… Totisesti, jos minä antaisin teillekin ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää… Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus… Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?
— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen teki eräs toinen.
Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:
— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?
— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, — vastasi Zagloba.