— Te olette kai staarosta… suokaa anteeksi, olin unohtanut..
— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.
— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt Zbarazin luona?
— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.
— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen… ei, mitä minä sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!… Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta… samoin kuin ei teitäkään, eversti Wolodyjowski.
— En ole ansainnut vielä…
— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.
— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti Michal herra hämillään.
— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän, mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan Skrzetuski tai Zagloba…
— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.